Mä en ole koskaan ollut näin täynnä vihaa, pettymystä ja puhdasta surua...
Mä olen tehnyt 2 aborttia. Niihin oli lukuisia syitä.. Ikä, asenne, elämäntilanne.. normisettii.. Mut suurin syy oli isä.. Kummallakin kerralla se oli isä.. Se, että tiesin ettei niistä olis isäks. enkä mä olis yksinkään pystyny..
Totuus on.. Emmä pysty vieläkään.
Mä päätin pitää tän lapsen.
Mä olin onnellinen mun päätöksestä.
Mä saisin sen mun onnellisen perheen, onnellisen lapsen, vihdoin miehen kanssa, joka aidosti rakastaa mua, aidosti rakastaa lasta. Tahtoo pitää meidät lähellä, tahtoo meille vaan hyvää..
niin no.. Oon mä ollu väärässä ennenki. Mut en koskaan näin pahasti.
Mä oon ollu rikki ennenki, mut en koskaan näin pahasti.
Isä.. Niin.. Ennen se ei oliskaan satuttanu, se oliski pitäny huolta.. Mut nyt.. Nyt se ei teekkään muuta ku satuta..
Se on väärin. Se on ainut ihminen tän maan päällä, minkä takia mä halua elää, mutta se on myös ainut, joka saa mut haluumaan kuolla..
Mä taistelen.. Mä taistelen sen lapsen takia.. Mä edelleen haluun sille parhaa mahdollisen elämän.. Siks mä yritänkin edelleen jokapäivä saada sua rakastumaan muhun uudelleen.. Siks mä yritänkin vääntää ja saan sua raivon partaalle..
Mut mä teen sen vaan rakkadesta. Sua ja sitä lasta kohtaan.. Koska mä en pysty tähän yksin... Mä en todellakaan pysty..
Koska jos ei ole sua, ei ole mua.. ja jos ei ole mua.. En haluu ees miettiä..
Tää lapsi ei oo tehny mitään pahaa.. Se ansaitsee meidät MOLEMMAT.
Se ansaitsee hyvän, toimivan perheen..
Äidin ja isän jotka rakastaa..
Vääryys löytyy vaan siinä, että äiti rakastaa, isä ei..
Ja se kaikki, kostautuu lapselle...
ja sitä mä en halua..
Mä haluan vaan rakastaa..
Olla onnellinen..
Kantaa vastuuta, rakastaa mun PERHETTÄ.
